Oishan se kiva voittaa, mutta jo olympialaisiin pääsy on aikamoinen suoritus.
Ammattimainen urheilu on Suomessa melkoisen hankalaa, kun palkkaa ei saa muusta kuin futis, koris ja jäkis kohtuudella. Ehkä sit lentopalloa, pesäpalloa ja salibandyä myös hieman. Eikä näistäkään välttis säästöön jää juuri. Palkkaa tuovissa lajeissa isommat katsomot (täynnä katsojia), paljon harrastajia ja etenkin niihin kohdistuu mediaa, veikkausta ja yleistä mielenkiintoa. Muissa lajeissa Suomessa lähinnä yksittäisiä ammattilaisia. Tietenkin some puolelta voisi tuloja, mutta liikuntapuolelta ammattilaisia ei taida olla Suomessa. Tietenkin fitness on suosittua ja sieltä saattaa joku leipää saada. Kauneus-, hyvinvointi-, sekoilu ja pelaaminen koskettanee isompaa osaa instakansaa kuin kilpaurheilu.
Suomen tasolla missään lajissa ei merkittävästi rikastuta, mutta mahdollistavat täysiaikaisen harjoittelun. Näihinkin lajeihin tietenkin liittyy se ongelma, että palkkaa saa vasta kun tarpeeksi hyvä ja siihen asti pitää harrastaa omasta pussista. Tärkeimpänä onkin just se, et palkkaa saa vasta kun on huippu. Sama vika tietenkin kaikissa maissa. Mitä isompi maa ja mitä suositumpi laji, niin tulotaso ja mahdollisuus ammattimaisuuteen paranee. Vaikka prosentuaalisesti isossa maassa ei olisi sen helpompi saada elantoa omasta lajista, mutta jos asaintapaikkoja on 1000 vs 100, niin kyl se helpottaa.
Lapset
Miten saatais lapsia harrastamaan ja etenkin nuoria jatkamaan harrastustaan. Ei tietenkään yksittäistä ratkaisua. Nuorilla mieli vaihtuu ja kaikki muu kuin urheilu alkaa kiinnostamaan. Mitä enemmän kuitenkin harrastaja-massaa, niin sitä varmemmin jäljelle jää urheilijoita, joista sitten löytyy näitä huippuja.
Näin kolmen lapsen vanhempana harrastukseen liittyy paljon muutakin kuin raha. Onhan osa harrastuksista kalliita, mutta meillä aika kohtuullisissa hinnoissa vielä. Mutta se työmäärä. Kaikki illat pitää olla kuskaamassa. Jonkun suunnan vois tietty saada kavereiden kanssa yhdistettyä, mutta aina ei löydy samalta suunnalta kavereita. Viikonloppuina ollaan päivät kisareissuilla. Ja paljon muuta hoitamista: milloin kahvivuoroja, mokkapalojen leivontaa ja kentän pystytystä yms. Yllättävän paljon oheistoimintaa joutuu tekemään. Ja näihin myös velvoitetaan seuroissa, eikä pääse edes rahalla eroon. Tämä tietenkin kuormittaa vuorotyöläisiä ja yksinhuoltajia hieman enemmän kuin etätöitä tekeviä CIS-pariskuntia. Ja sitten, jos kolme lasta harrastaa, niin kaikkiin näihin ei oikein ehdi, vaikka mitä yrittäisi. Onneksi meillä kiertää vain 1/3 kisoissa, muilla kevyempänä harrastuksena vielä. Mutta yksi auto rajoittaa tulevaisuutta.
Tämän oheistoiminnan vuoksi vähempi kisaaminen kelpaisi meille. Lapset tykkää kisoista, mutta voisivat vaikka pelata enemmän ihan paikallisesti. Toki silloinkin lähes sama ruljanssi. Pienillä lapsilla kisaaminen on myös vähän erilaista. Ei niille oo väliä tuloksella. eivät aina edes tiedä kuka johtaa jne. Kunhan juoksevat ja tekevät mitä harjoiteltu.
Mulle kelpais harrastukset koulujen yhteyteen iltapäivisin. Säästyis kyydeiltä ja helpottais iltojen suunnittelua. Tietenkin koulun jälkeenkin pitäis päästä oikeille pelipaikoille. Mutta jos nää harrastukset olis yleisempiä, niin ehkä treenitkin vois olla lähempänä, kun enemmän harrastajia. Eikä niin haittais, vaikka useamman ikäiset pelais yhdessä. Ja myöskin silloin lapset harrastais useampaa lajia. Ehkä tulis myös luonnollisemmin kesä-talvivaihtelua lajeissa. Eikä väkisin samaa futista pelattais talvella sisähallissa. Ja mitä useampaa lajia lapsi harrastaa, niin murrosiän jälkeen mieleinen laji voisi löytyä näistä.
Miten
Kaikki tutkimukset osoittaa, että monen lajin harrastaminen on parempaa kuin yhden. Pallosilmä ja pelinluku on kaikissa lajeissa ~samaa. Ja ne, jotka tykkää ja on hyviä urheilussa, tykkää monesta lajista.
Norjassa lasten kilpailemiseen on selvät säännöt. 7-10-vuotiaat lapset kilpailevat vain oman kunnan alueella tai lähiympäristössä. 11-12 -vuotiaat saavat osallistua oman piirin alueella järjestettäviin kisoihin ja yhteen kansalliseen kilpailuun per vuosi. Ei kansallisia mestaruuskisoja alle 13 vuotiaille, eikä aluemestaruuksiakaan alle 11 vuotiaille. Lapset tykkää kisaamisesta, eikä sitä kielletty. Kisat on paikallisia, pisteitä/eroja ei niin lasketa. Kaikki tämä mahdollistaa enemmän ”kaikki pelaa” mentaliteetin. Eikä niin tarkkaa kuinka paljon käy treeneissä ja miten taitava pelaaja, kuha on hauskaa.
Jenkeissä taas urheilu liittyy kouluun vahvasti. Treenit on koulun yhteydessä/jälkeen. Koulu hoitaa valmennusta, kisaamista ja välineitä. Ei nyt ilmaista sielläkään, mutta ei markkinahinnat. Lisäksi urheilu on erittäin kannattavaa, kun voi saada stipendejä kalliisiin jatko-opintoihin. Urheilemalla paljon ja hyvin voi saada aikaiseksi korkeakouluopinnot eli hyvän ja kannattavan ammatin, johon muuten ei välttämättä olisi varaa. Tämän ansiosta urheilusta karsiudutaan hieman myöhemmin. Eli vasta opintojen/jatko-opintojen jälkeen. Suomessa taas joutuu valitsemaan hieman urheilun ja opintojen välillä. Urheilun valitseminen voi siis tulla hyvin kalliiksi. Tietenkin ehtiihän sitä opiskelemaan hieman vanhempanakin, mutta jos kaikki kouluasteet menneet urheilun ehdoilla niin aika iso homma sit vanhempana opiskella.
Pyöräily
Toki pyöräily on hieman tekninen ja vanhempien tietotaitoa vaativa laji välineiden ja välitysten yms suhteen. Aina jotain parannusmahdollisuuksia helppouden kannalta. Ensin poistaisin välitysrajoitukset. Pyöräilyn huono puoli on, että sitä voi tehdä yksin eikä ole niin joukkuelaji kuin muut. Ja treenit on pitkälti ”vain ajamista” eli välttämätöntä syytä osallistua ohjattuihin treeneihin. Tämähän on tietty myös etu pienemmissä paikoissa asuville. Nyt kultainen kampi on hyvä ja selkeä systeemi. Kisojakin melko paljon. Erityisbonusta erillispisteet eri lajeista, eli ei tarvetta ostaa neljää fillaria… Lisäksi yläkoululeirityksiä ja treenireissuja ulkomaillekin on hienosti. Myöskin Ride Club Finlandin nuorten ohjatut sisäpyöräilytreenit on mahtava idea ja saa trainerin kaupan päälle. Linkki
Lapsena opettelin kyl kaiken itse ja kävin lenkeillä yksin pitkälti. En tiedä onko järkevää, silloin ei ollu vielä youtubea oppaana. Internet sentään oli ja lukioikäisenä saksan nettikaupat aukenivat. Vasta yläasteella Hyvinkäälle muutettua pääsin yhteislenkeille. Mutta mulla oli jo silloin joustokeula ja lukkopolkimet jne.
Valtion rahat
Valtion rahankäytöllisesti urheilun ja etenkään huippu-urheilun maksaminen ei paranna kansalaisten terveyttä. Harrasteurheilussakin raha valuu jo niille, jotka urheilee. Kun pitäisi panostaa niihin, jotka ei liiku tarpeeksi. Sinällään koulujenjälkeiset urheilukerhot sopisi tähän. Toki, jos olisi urheilukerhoja, niin kai pitäisi olla musiikki ja näytelmä yms kerhojakin
Liikuntamahdollisuuksien parantaminen ja mahdollistaminen lienee tärkeintä. Eli jonkinlaisia kuntoratoja ja ulkovoimailupaikkoja kuten nykyään onkin. Pyörätiet jonkinlaisessa kunnossa ja maantielle hieman piennarta. Uimahallit on hyvästä, kun vesiliikunta sopii kaikille. Urheilukenttä ja jääkiekkohalli ei ole enää yhtä tärkeitä tässä mielessä, mutta kuuluvat kyllä varastukseen yleensä. Uudenkaupungin hiihtoputki on fantastinen, kun siellä on pyöräilyputki samassa. Meillä Paimion hiihtoputki on lähellä, mutta siellä voi "vain" hiihtää. Hiihtoputket on yleishyödyllisempiä kuin jääkiekkohallit, mutta todella harvat menee kuntoilemaan sinne. Valitettavan konkurssikypsää touhua ilmeisesti. Nykyään enemmän rullahiihtoratoja ulkona harrastetaan.
Tällä kansanterveydellä ei kyllä valitettavasti arvokisamitaleja saada. Se vaatisi riittävän isoa mahdollisesti tulevien huippujen urheilun mahdollistamista. Mutta kuka urheilijakaan haluaa panostaa marginaalilajiin, josta ei saisi palkkaa? Eli jonkinlainen koulutus pitäisi samalla saada, että nuoruuden voi käyttää harjoitteluun. Siinä mielessä jenkkien systeemi on hieno. Urheilija-apurahat on tärkeitä, mutta niissäkin ongelma on, että niitä saa ne jotka jo menestyy ja tienaa palkkansa urheilusta muutenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi